Pieni matkalaukkumies – Sosiaalityön arki paljaimmillaan

Hannaleena Immosen Pieni matkalaukkumies ei ole pelkkä kertomus yhdestä pojasta, vaan myös rehellinen ja raaka kuvaus sosiaalityöntekijän arjesta, jossa työn vaativuus, tilanteiden monimutkaisuus ja inhimillinen kuorma näkyvät joka päivä.

Kuva: Sotespotterin toimitus

Sosiaalityön koulutus on perusteellinen ja monipuolinen. Se antaa työkalut ymmärtää ihmisten hyvinvointia, yhteiskunnallisia rakenteita ja palvelujärjestelmää. Opetellaan systeemiteoriaa, rakenteellista sosiaalityötä, etiikkaa, interventioita ja kriisityön malleja.

Mutta mitä tapahtuu, kun sosiaalityöntekijä seisoo yksin asunnon ovella, takanaan tietämättömyys siitä, mitä oven toisella puolella odottaa?

Immonen kirjoittaa:

"Vaikka olen saanut jatkokoulutuksen kriisityöhön ja psykiatrisen hoitotyöhön, kumpikaan niistä ei valmistanut minua kuin osin lukuisiin kohtaamisiini elävien ja sittemmin myös kuolleiden kanssa."

Tämä lause pysäyttää. Se kuvaa sitä hiljaista tietoa ja kokemusta, jota mikään koulutus ei voi täysin välittää. Sosiaalityössä on jatkuvasti läsnä epävarmuus, epätäydellisyys ja inhimillinen hauraus – asiat, joihin ei aina löydy vastauksia oppikirjoista.

Tässä kiteytyy sosiaalityön ristiriita: koulutus antaa työkaluja, mutta työ itse opettaa ne vaikeimmat läksyt. Lastensuojelussa työskentelevälle sosiaalityöntekijälle tämä todellisuus voi olla erityisen totta. Työ on jatkuvaa tasapainoilua turvallisuuden, vastuullisuuden ja inhimillisyyden välillä.

Tämä kirjan kohta resonoi varmasti monen alan ammattilaisen sisimmässä. Vaikka osaamista olisi kuinka paljon, työ voi tuntua välillä jatkuvalta riittämisen kamppailulta.

Sosiaalityön koulutus on tärkeää, mutta yhtä tärkeää olisi tunnistaa se, miten työssä jaksamista ja eettistä pohdintaa voisi tukea paremmin arjessa. Immosen teksti muistuttaa siitä, että ammatillisuus ei ole vain tietoa – se on myös tunnetta, vastuuta, rajojen vetämistä ja samalla niiden jatkuvaa ylittämistä.

Eräässä kohtauksessa sosiaalityöntekijä joutuu tekemään kotikäynnin – ja pohtii samalla omaa turvallisuuttaan:

"Kotikäynneillä pitäisi sijoittua asuntoon siten, ettei jäisi mottiin. Lisäksi tulisi välttää huoneita, joissa on veitsiä tai muita esineitä, joilla voisi tehdä vahinkoa."

Tämä kertoo karulla tavalla siitä, millaisia riskejä työ voi pitää sisällään. Sosiaalityöntekijät eivät mene koteihin vain asiapapereita täyttämään – he menevät ihmisten elämän keskelle, jossa voi olla paljon turvattomuutta.

Tämä kuvaus kiteyttää jotain olennaista sosiaalityön monikerroksisuudesta. Työssä ollaan jatkuvasti hereillä – ei vain tilanteen vuoksi, vaan myös oman ja muiden turvallisuuden takia. Samalla pitäisi olla läsnä, kohdata ihminen aidosti, kuunnella ja nähdä hänen tarpeensa. Ja kaiken tämän keskellä pitäisi vielä analysoida, tehdä johtopäätöksiä, miettiä seuraavia askelia, laatia suunnitelmaa.

Sosiaalityöntekijän mieli toimii jatkuvasti monessa kerroksessa:
Onko täällä turvallista?
Miltä hänestä tuntuu?
Mitä tästä pitäisi kirjata ylös?
Näenkö kaiken oleellisen?
Miten autan, mutta pysyn ammatillisena?

Tämä jatkuva valppaana olo on raskasta – mutta harvoin näkyvää. Se ei näy tilastoissa eikä suunnitelmissa, mutta se on koko työn ytimessä. Juuri tästä syystä Pieni matkalaukkumies toimii niin tärkeänä puheenvuorona sosiaalityön todellisuudesta. Se näyttää, miltä työ oikeasti tuntuu – ja millainen paine piiloutuu ammatillisen hymyn taakse.

Immosen teksti ei glorifioi sosiaalityötä. Siinä ei ole kyse pelastamisesta, vaan arjen sinnittelystä.

Riittämättömyys on tunne, jonka moni sosiaalityöntekijä tunnistaa. Vaikka kuinka tekee parhaansa, joskus se ei vain riitä. Immosen tapa kuvata tätä tunnetta on poikkeuksellisen vilpitön – ja juuri siksi tärkeä.

Me sote-ammattilaiset tiedämme, että työtä täytyy rajata. Se ei ole vain suositus – se on välttämättömyys. Sosiaalityöntekijä on viranomainen, ei pelastaja. Ammattilainen, ei kaikkivoipa auttaja. Happinaamari ensin itselle – klassinen mutta totta oleva vertauskuva, jota toistetaan työnohjauksissa ja kahvihuoneissa.

Mutta mitä tapahtuu, kun nuori soittaa yöllä ja sanoo tarvitsevansa apua?
Kun asiakas ei pysty odottamaan virka-aikaa?
Kun jokin sisäinen kompassi sanoo: ”Mene, ole läsnä, tee enemmän.”

Immonen kirjoittaa:

"En ajattele olevani pelastajasossu tai kaikkivoipa auttaja. Riittämättömyyden tunne ohjaa tätäkin toimintaani. Omatuntoani rauhoittaakseni laadin suunnitelman. Päätän pitää työpuhelinta öisin auki."

Tässä ei ole kyse sankaruudesta – vaan siitä rajapinnasta, jossa oma ammatillisuus ja inhimillisyys törmäävät. Mihin vetää raja, kun vastassa on nuoria, jotka pyytävät apua – ja tarvitsevat sitä oikeasti? Mihin asti virka-aika kantaa, kun elämä tapahtuu myös iltaisin ja öisin?

Tämä ristiriita ei ratkea yksittäisellä ohjeella tai työkalulla. Se vaatii yhteistä keskustelua, rakenteellista tukea ja ennen kaikkea ymmärrystä siitä, että sosiaalityöntekijä ei ole epäonnistunut silloin, kun hän ei ole aina tavoitettavissa – vaan silloin, kun hän uupuu yrittäessään olla kaikkea kaikille.

Rajaaminen ei ole kylmyyttä – se on huolenpitoa. Sekä itsestä että asiakkaasta.

Kirja toimii erinomaisena peilinä sosiaalityölle: se ei kaunistele, mutta ei myöskään kyynisty. Se näyttää, että sosiaalityöntekijät ovat ihmisiä, jotka yrittävät navigoida keskellä hyvin vaikeita tilanteita, pitäen kiinni toivosta ja inhimillisyydestä.

Suosittelemme tätä kirjaa erityisesti sosiaalityön opiskelijoille ja sosiaalityöstä haaveileville, sekä kaikille niille, jotka haluavat tietää mitä sosiaalityöntekijän työ todellisuudessa on.

Pieni matkalaukkumies -kirjan löydät esimerkiksi Hyvinvoiva ihminen -palvelusta. Hyvinvoiva ihminen on hyvinvointiin liittyvien kirjojen verkkokauppa ja kirjakerho, joka tarjoaa työelämässä toimiville kirjallisuutta ammatilliseen kehittymiseen sekä oman hyvinvoinnin edistämiseen. Koodilla sotespotter10 saat -10 % Hyvinvoiva ihminen -kirjakerhon teoksista.

Seuraa Sotespotteria Instagramissa, Facebookissa ja LinkedInissä!